Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnuikankahalla,
juuttahatjälestä juoksi,
maasta Maahinen kohosi”.
Pojasta ei ole paimeneksi. Yhtä kehnosti sujuvat muutkin työt, joita hänet pannaan tekemään. Armelias äiti yrittää virkistää onnetonta poikaansa lähettämällä hänet kylän kisoihin, nuorison huvituksiin, mutta ei siitäkään mitään tule. Poika on kuin kopio Ivan GontsarovinOblomovin romaanihenkilöstä, josta ”ei ole työmieheksi mutta eipä juuri joutomieheksikään”.
Vasta kuoleman kohtaaminen havahduttaa Tumman ymmärtämään elämän kuolemaa paremmaksi. Hän viisastuu seistessään isänsä haudalla kuuntelemassa tämän tuonpuoleista opetusta:
Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv’ ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.
Tummassa on onnellisempi loppu kuin sen esikuvassa Kalevalan Kullervo-sikermässä. Poika lakkaa nurkumasta elämän kovuutta ja toimittelee ikänsä kaiken tyynin mielin arkisia askareita "pannen päivät päälletyksin, niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat”.
Omaan elämääni kuoleman valo ei langennut isäni haudalla vaan Pariisin Montparnassen hautausmaan portilla. Olin palaamassa eksistentialistiselta pyhiinvaellukseltani Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin haudalta, kun se tapahtui. En minä tuonpuoleista puhetta kuullut, mutta Elämän pääkonttori lähetti selvän sanattoman viestin. Siinä ilmoitet-
tiin, että minun on aika lopettaa kelvottomuuteni märehtiminen. Sain käskyn ilmoittautua palvelukseen sellaisena kuin olen ja tehdä minulle uskotut tehtävät niin hyvin kuin vajavaisuudessani kykenen.
Ennen pääkonttorin päiväkäskyä olin ehtinyt tummailla neljässäkymmenessä ammatissa kotiutumatta niistä yhteenkään. Sisäisen kehotuksen rohkaisemana jättäydyin vapaaksi kirjailijaksi enkä ole sitä katunut, vaikka en ole ikinä päässyt sellaisille palkoille kuin aiemmassa ammatissani tietokoneohjelmistojen suunnittelijana. Rahaa olennaisempi yllyke työhön on intohimo sen tekemiseen. On parempi epäonnistua siinä, missä tahtoisi onnistua, kuin onnistua jossakin yhdentekevässä.
Yksi nykykirjallisuuden Kullervoista on Timo K. Mukka, Pellon shamaani. Perheen lempilapsena hänen elämänsä läh-tökodat olivat kovin epäkullervomaiset, kunnes hän 13-vuotiaana sairastui aivokalvontulehdukseen. Poika oli pitkään tajuttomana. Pelättiin, että hän kuolee, mutta hän toipui. Hän kertoo sairauden aikana tajunneensa, etteivät ihmiset todella välitä toisistaan. Sairaus teki hänestä intohimoisen kaipauksen ja kuoleman kuvaajan.
Mukka julkaisi esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu 19-vuotiaana. Sen johdantorunossa hän kuvaa väkevästi tunnetilan, jollaiseen vierauden kokemus voi miehen ajaa. Sekin on itselleni tuttu:
Voi rakkaani maa
voi rakkaani ranta
itke oi maa itke oi ihana ranta
yli yön havinan – hentojen kukkien tuoksun
jäkäläpikarein yli
on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu
Ja miehet polvillaan painuvat maahan
ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen.
Rukous on raskaana painava miesteni päitä
päin hikoovaa syliä maan
Voi rakkaani —
itkua haikeaa itke.
Tämä maani valittaa hiljaa
tämä maani on tuntenut piston sydämeen asti
Murhattu rakkauden säikkyvä lintu on
tapettu murhattu kaunis arkana astuva eläin
ja sinne on astunut suru —
sydämeen sairaaseen
sinne missä on nimi ja merkki laulujen laulajan
sinne tullut on keskiyön hetki.
Voi itke rakkaani kyynelet kuumat kun suru on tullut
itke haikea itku kun lempi on lentänyt pois
Voi
suru on saapunut jänkkien itkuisiin silmiin
ja onni on haipunut savuna ylitse rajan
Tätä rukousta huutavat miesteni suut kuin itkien
tämä rukous polvistaa naiseni anomaan
Oi jumala suuri
anna tulla sadetta virvoittavaa
kaikkina elämän päivinä
Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan
minun kukkean rakkaani laulu
laulaa laulujen laulaja sumussa soutaen pois
Anna ihmisen ymmärtää tärkeä tunnustus
Jumala
Jumala taivaassa
minä tunnustan – olen ihminen
ihminen
rietas rakkaasi Jumala
Kullervojen heimoon kuuluu myös Kalervo Palsa, Kalevalan Kullervon isän kaima, joka asui Kittilässä Getsemaneksi nimittämässään muutaman neliömetrin ateljeenröttelössä ja maalaisi seksuaalisuutta ja kuolemaa tihkuvia kuviaan. Yksi maalauksista esittää Kullervoa. Siinä riippuu hirressä Palsan oloinen mies, joka kirjoittaa puukonterävällä peniksellään tammen kylkeen iskulausettaan ’’Maailma on voimakkaiden kiertopalkinto”.
“Minun sieluni on autio ja tyhjä, kuin myöhäissyksyinen jänkä, jolla ei enää näy ruskain väriloistoa, jolla seisoo siellä täällä yksinäinen räkämänty tai kuiva kuusi ja jonka varvut ovat peittyneet kuuraan. Silloin tällöin piiskaavat rakeet sen autiota pintaa tai lunta tuiskuaa ja avaruuksissa ulvoo tuuli”. Jos Kalervo Palsan sanat hänen päiväkirjastaan käännettäisiin kalevalamittaan, ne voisi panna Kullervon suuhun.
“Minun on pakko maalata himoani ja hulluuttani, etten tekisi mitään pahempaa”, Palsa kirjoittaa päiväkirjassaan. Tunnistan saman kiihkon itsessäni. Jos olen pitkään kirjoittamatta, rauhattomuus alkaa huutaa liian kovalla äänellä.
Nykysuomalaisten kirjailijoiden joukosta voisi poimia naisiakin, joissa on Kullervon piirteitä. Ensimmäiseksi tulevat mieleen Rosa Liksom ja Heli Slunga. Rosa Liksom maustaa pohjoisen vimmansa rehevällä huumorilla, Heli Slunga painaa armottomasti päälle itseään tai lukijaansa säälimättä. Kullervona viihdyn hyvin kummankin seurassa.
Kalevala kertoo, kuinka Kullervon suvussa syttyy veljesviha ja koko Kullervon sukuhaara tuhotaan. Orpo Kullervo on lujaa tekoa. Hänestä ei saada henkeä lähtemään, ei hukuttamalla, ei hirttämällä eikä roviolla polttamalla. Kullervo jää sukunsa surmaajan taloon orjaksi. Leinon Tumman tavoin hänelle annetaan jos jonkinlaisia tehtäviä toimitettavaksi, mutta hän osoittautuu niihin kaikkiin kelvottomaksi. Niin lastenhoitajana, kaskenkaatajana, aidanpanijana kuin rukiinpuijanakin Kullervo saa aikaan pelkkää vahinkoa, ja hänet myydään orjaksi uudelle isännälle, seppo Ilmariselle:
Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi:
kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa,
viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa,
mehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.
Seppo Ilmarisen emäntä, syntyperältään Pohjan neito, panee Kullervon paimeneksi ja antaa hänelle evääksi leivän, jonka sisään hän ilkeyttään leipoo kiven. Kullervo leikkaa nälissään leipää veitsellään, joka on ainoa hänen isästään muistoksi jäänyt esine. Sen terä karahtaa kiveen ja katkeaa. Kullervo kostaa. Hän ajaa karjan suolle, muuttaa lehmiksi lauman susia ja karhuja ja paimentaa ne karjana kotiin. Naudoiksi naamioidut pedot raatelevat seppo Ilmarisen emännän. Hän saa surmansa, ja Kullervo pakenee metsään.
Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut,
kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle?
Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat:
mull’ on korvessa kotini, kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.
Lapsuuteni kovimpia Kullervo-kokemuksia oli ensimmäinen päivä rikkaan kummisetäni ja – tätini, äitini sisaren, perheessä. He olivat ottaneet minut kasvattilapsekseen kolmessa eri lastenkodissa viettämieni vuosien jälkeen. Uuden kotini eteinen oli suurempi kuin se slummikorttelin hellahuone, jossa olin asunut äitini kanssa elämäni ensimmäiset vuodet. Plyysimatot lattialla kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa; seinällä kummisedän sota-ajan palveluspistooli ja kahden vanhemman serkkuni uimamaisterin seppeleet. Minua nuorempi serkkuni istui lelulaatikkonsa vieressä pesäpallomaila kädessä vahtimassa, että en pääse kajoamaan hänen omaisuuteensa. Muistan leluläjästä vain sen, että siinä oli kasapäin vie-teriautoja ja peltirumpu. Serkullani oli myös oma veivattava gramofoni. Minulla oli sänkyni alla pahvitötteröstä ja lasinsiruista tehty kaleidoskooppi, jonka äiti oli lähettänyt minulle vankilasta lahjaksi lastenkotiin.
Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä
luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa,
isotointa alle ilman, emotointaensinkänä,
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit,
loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!
Kohtalo on suuri humoristi: lelujaan vahtaavan serkkuni nimi oli Kullervo. En tiedä perustuiko nimen valinta kummieni Kalevalan tuntemukseen. Epäilen, että se johtui pikemminkin Gallen-Kallelan maalauksessa ratsastavasta romantisoidusta hahmosta. Perheen Turre-koirakin muistutti suuresti sotaan sonnustautuneen Kullervon perässä läähättävää pystykorvais-ta otusta. Ehkä valintaan vaikutti myös kasvatusvanhempieni yltiöisänmaallisuus: tätini oli äitini tavoin Karjalan evakkoja ja kummisetäni oman onnensa seppä, joka oli noussut kovista oloista miljonääriksi. Ehkä heidän sielunsa korvissa soi Sibeliuksen Kullervo-sinfonia, ja he näkivät sielunsa silmin aikuiseksi varttuneen poikansa ratsastamassa alla marcian tahtiin vapauttamaan Karjalaa.
Kalevalan Kullervo tapaa retkillään neitosen, koppaa hänet rekeensä ja viettelee hänet lahjoja antamalla kisailemaan kanssaan. Hurman haihduttua käy ilmi, että Kullervo on maannut sisarensa, joka on kauan sitten eksynyt metsään ja joutunut eroon perheestään. Sisar heittäytyy koskeen ja hukuttautuu.