Iästä iätä pilvi, nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota,
orahille kasvaville, touoille tohiseville”.
Lieto Lemminkäinen
Veikko Huotarinen
Nuori Lieto Lemminkainen
menninkainen
ei piitannut isonsa puheista
emoparan parunnasta
oman akkansa anonnasta.
Lahti kauas kaukomaille:
kiersi virot ja venajat
kapusi karjalat suomen sopet
antoi sumeilematta menna.
Narutti kauneimmat kaunokaiset
iski kynnet kassapaihin
kynti kylvi kyiset pellot
hypahti joka reen seville
tunki auransa syvalle
imi mehut juurta myoten.
Allapain kotiinsa palasi
veressaan outo vapina
kiveksissaan kumma kutka.
Alkoi siita sairastella
lojua vuotehen omana
yokaudet itki ja valitti
patjallansa piehtaroitsi.
Iso tuota kummasteli
emo itkuhun parahti.
Akka suistui toisen syliin
lapset luikki maailmalle.
Itse Lieto Lemminkainen
katui tehtyja tekojaan
kavahti ylos vuoteeltansa
haki saappaat jalkahansa
laahusti kauas salolle
kuunteli soilla suurta tuulta
tunsi sisallaan tuimat tuskat,
yha yritti katumusta
nousta suostaan kuivan paalle.
Missaan ei nahnyt pelastusta
jalan alla porraspuuta.
Toivo silmista sumeni
kaunis maailma katosi
loysi syvan rimpikirnun
siihen sukelsi katosi.
Turhaan vanhemmat huhusi
turhaan hakivat poikalastaan.
Mie rakastan sinua Maria yli kaiken.
Sie olet Lapin Sampo, jonka mie kerran ryöstän
Pohjolan vihaisten poromiesten käsistä.
Täällä sie Karjalassa jauhaisit miulle
onnea iloa rakkautta suurta valoa
synkkään kaamoksen pimeyteen.
Odotan joka päivä Väinämöistä Lemminkäistä
Ilmarista sotasovassa luokseni Pielisen rantaan.
Heidän kera onnistuisin Sammon ryöstössä.
Paluumatkalla kaukaa Tunturi-Lapista
Sampo ei karkaisi käsistä, hukkuisi,
muuttuisi tuhansiksi siruiksi veden alle.
Rakkaani Lapin Maria pääsisi palvottavakseni
jauhamaan meille molemmille rakkautta loppuiäksi.
Loikoilen kiikkerässä tervalastussani pyhällä Pielisellä ja haravoin korkeutta. Äkisti häilähtää silmiini musta piste; lähenee suurenee muuttuu myyttiseksi linnuksi vasikankokoiseksi kokoksi. Pitkät siivet peittävät taivaan liitävät liekkuvat lekut-tavat. Unohtumatonta on katsella tätä kuninkaallista soutajaa enkelileijaa erämaaveden yllä.
Veneen perään istahtaa samassa kaksi kalevalaista haamua kaksi laulajaveikkoa Vienan korvesta Uhtuan pokossalta, taajamasta: Viki Bogdanoff vanhempi ja nuorempi. Juuri tervatussa tuutussani yhdessä ihastelemme taivaallista siivekästä.
Perätuhdolla miehet innostuvat hyräilemään. Tuuli kantaa korviini heidän säkeniään.
“tuli hauki hangotellen,
veden vilja vinkotellen,
se nieli munaista kolme”.
Heidän silmillään huomaan aallokossa itse Väinämöisen, Kalevalan kuulun urhon. Kultaiset munat kimaltavat auringossa, vierähtävät äkisti hänen polvensa päältä veden koiran suuhun. Joko syöksyy kotka oman pesänsä perään? Jo syöksyy putoaa nuolena veteen.
Hauen maha halkeaa purskahtaa puhki.
“Tuli kokko kohotellen
isketellen ilman lintu,
varsin iskeä rapasi….
Iski kerran, iski toisen
vatsan varsin halki laski..”.
Näen yhtäkkiä keltuaisen aurinkona yläpuolisen munan taivaana alapuolisen maana metsämerenä.
Vainajain haamut häviävät veneen perästä.
Maailmansyntymyytin luoja kohoaa kohtisuoraan ylös, muuttuu taas pisteeksi katoaa katseeltani pilveen. Tuuli tuu-dittelee unettavasti tervalastuani.
Siirryn puisen teljoni päältä salojärven suvesta kauas Intiaan Kiinaan Polynesiaan aina Peruun asti. Heilläkin on kotka enkelileija kultainen muna.
Ja maailmamme syntyy samasta munasta.
…………………………………..
Tuuli kaataa suuren puun puroni poikki.
Ajattelen haaraisen juurakon tyvellä kaarnaisella sillalla haamua aavetta kuolleista hetkeksi herännyttä Viki Bogdanoff – nuorempaa, runonlaulajaa, maailman synnyn tulkkia Uhtualta.
Ilokseni hän alkaa minulle laulaa ja loitsia:
“Jo on tammi koatununna poikki pohjosen jovesta
sillaksi ikusijahe männä miehen matkalaisen
pimiäh on Pohjolahe miesten syöpähä kylähe,
urosten uponnehese. Siit on silta ikuhine”.
Itse en mene vielä Manalle.
Oijustan siltaa pitkin karsikkolehtooni suurten naava-kuusten alle jykevistä hirsistä salvettuun tsasounaani omaan iltavigiliaani. Painaudun polvilleni pyhien eteen. Kuuntelen avoimesta ovesta takaani lintuja. Hämärä metsä pitää minulle syvähenkistä puhetta.
Näkymättömät enkelit liihottavat pääni päällä.
Jokailtainen kamppailu Jumalani kanssa alkaa. Kysymykseni tulvivat, odottavat vastausta: Miksi elän? Mitä olen?
Onko elämälläni jokin tarkoitus? Pääsenkö minäkin kerran joen poikki?
Lönnrot ja Vaassila
Lönnrot kertoo:
“Syyskuun 19. päivänä vuonna 1833 Vuonnisen kylässä Vienan Karjalassa Vaassila Kieleväinen, vanha kalaukko kapean salmen rannalla, kertoi minulle kaikki Väinämöisen urosteot yhdessä jaksossa. Sen mukaan olen järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan”.
Tuore muikinmäti loimusi tuohisissa.
Vasta paistettu kalakukko tuoksui pöydässä.
Punakka pyöreä emäntä odotteli suurta vierastaan kakkarat ja sultsinat sylissään tsaisju ja uunissa vasta haudottu maito kainalossaan.
Partasuu-uroot siirtyvät juhlapöytään.
Vaassila siinä mutusteli suurte laulua järjesti jonoon Väinämöisen kuuluja urotöitä.
Kun hänen mistinsa petti, Kajaanista juuri saapastellut lääkärinplanttu veresti niitä, veti muistinvirkistykseksi vihkoistaan keräämiään laulunpätkiä palautti Vaassila päähän jälleen vanhat tietohuiset. Verkot keinahteli seinävierillä ka-lantuoksu täytti huoneen elävä tuli roihusi avoimessa liedessä mystinen valonhohde sädehti hengenmiesten kasvoilla kun he haasteli ja haltioitui.
Siinä pienessä pirtissä kalaukon harmaassa, lahoavassa mökissä Vuonnisen lahden pitkässä perässä kuulun Kuitin kalaisella rannalla syntyi Paikkarin köyhän poikalapsen päässä huikaiseva ajatus jumalaisen runon alkuidea, ganto generalia, Pohjolan oma Ilias ja Odysseia. Moni suuri ajatus on niin vähästä kiinni.
Tarvitaan hakkaamattomat karhusalot luoksepääsemät-tömät erämaat muikunmätiä lautasella sultsinat kakkarat kalakukot harmaa mökki, Kuitin kuulut myrskyt halki soutanut, monesta kuoleman syöveristä nipin napin pelastunt kalamies laulaja runoilija, köyhästä torpasta kulttuuritietoisuuteen kohonnut peräänantamaton, asiaansa uskovat matkamies, joka kesti kärsi kulki etsi, teki viimein löydön. Kaikki suuri syntyy jos on syntyäkseen, kehittyy kasvaa korkenee, versoo lopulta isoksi ideaksi, suureksi iki-iloksi.
Tämä runo on julkaistu kirjassani ”Vienankarjalainen rapsodia”.
Verso – kustantamo. Petroskoi v. 2002
………………..
Heinäkuu hehkuu
Kuitti on peilityyni.
Vain suuret kalaparvet rikkovat vedenpinnan ja katoavat.
Nikolai soutaa. Tervalastumme on kevyt
liikkuu allin tavoin pitkin hopeista tarjotinta.
Meillä ei ole kiire.
“Nyt on ihalalla Spoassusella ihalat ilmaset.
Nyt on kaunehella Spoassusella ihalat kasseseähyöt.
Nyt on kukkahalla Spoassusella kukkahat kuuluseähyöt
näinä päiväkuuroksuisina”.
Kuuntelen veneen perässä itkijää
Oulun rikkaiden porvarien pyykkäriä
jäisen kelkan yksinäistä vetäjää
sisukasta Hotakan akkaa, runoilijaa
Vuonnisen pitkästä perästä.
Hänelläkään ei ole enää kiireitä,
kuten hän kerran laulussaan valitti.
“Lapsi itköy kätkyessä,
lehmä ammou kytkyessä.
Oi, kuin on kiireh, ta oi, kuin on kiireh.
Päivän pitkän pyykkie pesin,
vejin vejet, hakkain halot.
Yhä on kiireh, ta yhä on kiireh…”
Hitaasti liikkuu veneemme pitkin kalevalaista vettä.
Iäkäs Nikolai, soutajani, soman kylyn lämmittäjä, kuuntelee,
myhäilee
“Nyt on kukkahalla Spoassusella kukkahat kuuluseähyöt”.
Täällä, kaukana kaikesta, hän on ylen onnellinen.
Pian mieli tekee maihin.
Lämpimällä hiekalla Ristiniemen päässä lepäilemme
keräilemme kauneimmat vesikivet ja kannamme ne Pyhän
Miikkulan ristin juureen.
Siellä, puiden alla varjossa kiitämme aina muistettavaa
Karjalamme kormelitsaa Jumalamme suurta Pyhää leivän levittäjää,
ihalan ilmojen antajaa kaikesta kauniista, hyvästä.
Anni
itkijänainen, vainaja Vuonnisesta lähtee kivoittelemaan
polkuaan Pirttilahden kautta kotiin.
Me Nikolain kera soutelemme länteen
kohti kuulua runopesää.
Musta puulastumme on pian pieni piste keskellä avaruutta
kaukana kaikesta.
Käkönen kukahtelee veden takaa airojen tahtiin.
Anni lähettää terveisiään karsikkokuusensa latvasta.
I Kevät
Eero Suvilehto
Katkelma rakkausruonoelma Ursulasta