Äijä on lentänyt akkansa luota ja tekee nyt henkensä pitimiksi metsässä tikan kanssa pätkätöitä. Kohtaa karhurouvan, joka ilmestyy hänelle valopatsaana ja vie tajunnan. Palattuaan kaupunkiin äijä tapaa rouvan yllättäen lähetystyössä ja lyöttäytyy nyt luontouskoon kääntyneenä ja rakastuneena tämän kumppaniksi. Tutustuvat toistensa maailmoihin, käyvät kirkossa ja metsän laidassa karhujen tanssiaissa.
Tik tak, tik tak tikka tuolla tik tak,
tik tak tikka tuolla
viritti pakkasessa niskojansa.
Taisipa lintukin touhuta pätkätöissä.
Oli Äijä tyhjän pantiksi pantu
lentänyt rakkahan akkansa luota,
muu perhekin lintuna etelään.
Ei sopinut aikansa sankariksi,
teki henkensä pitimiksi, sielunsa sitimiksi
nuukalle isännälle nyt metsässä pätkätöitä.
Ei valitellut, kun oli kerran Keminmaalla
avaran Akkunuksen saloilla
kiltiksi kasvateltu.
Oli palvellut monta herraa,
ja rouvia kumarrellut,
anoi nyt eläkettä viidestä valtiosta.
Ja kaikki ne vaativat todistusta,
että hengitti vielä.
“Meneehän siinä hermot
jo hullultakin”, Äijä valitteli
ja hakkasi halkoja kilpaa tikan kanssa.
“Vielä viritti metsä vanhani vereni.
Näin unta neljästä ihanasta leskestä,
kosivat kilpaa.
Yksi oli saattohoitaja.
Pyörin yöllä kuin mielipuoli tuuliviiri
ilmansuunnat ihan sekaisin”.
Näkyi hangella karvatukko,
Otsonen Otavan tyttö
oli päästellyt pinteestä puita
lumisen lukon alta.
Kiittelikö metsä?
Eipä kiittänyt.
Melkein siepannut sen lapasen.
“Löi tuli hangen yli aivojeni kellariin,
kun karhunaisen siellä
metsätiellä kohtasin”,
Äijä nyt ihmetteli.
“Maahan lankesin, en muuta muista.
Hänen silmistänsä taivas kaatoi
minulle liika vahvaa viiniä”.
Kun Äijä palasi matkalta maaliskuussa,
huomasi ihmisen makaamassa jalkakäytävällä
Plaanaojan varressa. Näytti kuolleelta.
Äijä hädissänsä näppäili numeroita,
ravisteli, kysyi nimeä ja osoitetta.
“Minä rakastan”,
oli ainut, mitä sai miehestä irti.
Kosiskeli yöllä siilipoika siilityttöä
pihassa orjantappuraruusupensaassa.
Tanssi pitkäätanssia tuntitolkulla.
Näytti että tytöltä ei löydy
tänä yönä sydäntä.
Vihdoin hellin liikkein lähekkäin
menivät metsän syliin siitä pihasta.
Oli sentään selvinnyt Äijä
siitäkin savotasta
ja palannut kaupungin humuun.
Kevät siivitti ihmisten askeleet,
mutta koivun katveessa puiston penkillä
nyyhkytti joku
“Että suistuinkin onneton sukuni luota
pois suloiselta Suopajärveltä…”
Se pysähdytti,
kun tuttuja paikkoja mainittiin.
“Sanoitko Suopajärveltä ja miten sieltä
tänne eksyitkään?”
“Laittoivat viisaat minut missiolle
puhumaan karhun suulla luonnon lakia,
kun ihminen ei enää haista maata ei ilmaa,
ei vettä maista.
Aivoillansa numeroita nuuhkivat
himossa kiilusilmät pörssikursseja”.
Kummissansa Äijä kuunteli,
nyt vasta karhunaisen tunnusti.
Ja salamankin muisti metsätiellä,
missä sydämensä halkaistiin.
Mutta nyt kun katsoi noita silmiä,
ja näki taivaan kokoisia kyyneleitä,
oli jo uskontonsa valinnut.
Ei lasta pakkasessa mikään enempää
voi viehättää
kuin kielen laittaminen metalliin,
ja ikämiehillä on hinku nuoriin naisiin,
puheli se rouva maisteri,
kun Äijän kaupungilla kohtasi.
Mutta kun meni perille, että kyse oli
ihan oikeasta Nalle hellusta,
sekosi kirjanoppineelta konseptit.
Syytti persepubiasta,
vaikka mistä.
“Karhua, sydäntäsi sinä maisteri
et koskaan kosketa.
Kun aina järki kädessä, ei rakkaus satuta”,
Äijä nyt puolusteli.
Opasti Äijä karhunaista tavoille,
näytti meikäläistä meininkiä.
Käytiinpä kirkossakin
kansan ooppiumia ottamassa.
“Tavallisen uskon voi pestä ja puhdistaakin,
mutta kulutususkon kanssa
oltiin kusessa”,
totesi tomera Tapion tyttö.
Papin puheista ei paljon piitannut,
vain kun kuuli, että on
Rakkaus se suurin.
Silloin kyhnytteli äijän kylkeä.
Välistä satoi, hetkeksi palasi pakkanenkin.
Jopa eläimet silloin tulivat kaupunkiin.
Vei rouva nyt äijän metsän laitaan
hankiaisten aikaan kuutamossa.
Sielläkös mentiin karhunpolkkaa.
Otsojen kauneus miehen yllätti,
rouvasta tämän kyllä tiesikin.
Moni oli ihmisammatteihin kohonnut,
oikein merkkihenkilöitä porukassa,
verokarhuja ja – karkulaisia,
karvovaltaisia köriläitä,
byrokraatteja ja jokunen poliitikko.
Kehuivat ohjaavansa liian korkealle oppineita.
Itse kun eivät olleet
turhilla tutkinnoilla päätään pilanneet.
Eipä ymmärtänyt mitään maisteri,
kun kerroin retkistäni, Äijä ihmetteli.
“Enhän pelkkään petoon rakastunut.
Koko Luomakunta loisti niistä silmistä,
taivaankannen pyhä salaliitto
puolesta elämän,
sinä iltana kunlumotulla
metsän tähtikukkatiellä kohdattiin.
Kotikontiolla kuitenkin
ylösnousseisuus on joka keväistä,
siis omaa luokkaansa.
Toista kuin tuontijumalilla milloinkaan.
Eikä mitään uskoa saa levittää
tai kaupata ilman merkintöjä alkuperästä.
Ja sisälsikö muutakin kuin sallittuja lisäaineita”.
Tällaisia uskoon tullut saarnasi,
ja tiukkatukka Maisteri kuunteli, kummasteli.
Kevät puhkoi puissa silmuja,
nosteli torilla pakaroita
punaisten korkojen kanssa.
Halusipa silloin Halinalleni
hänkin samanlaiset.
Kalevalaa Kainalossa
Kari Seppänen
Vaikka siitä on jo pian kuusikymentä vuotta, niin muistan sen illan kuin eilisen. Tai, jos nyt ei aivan kuin eilistä, niin kuitenkin jotain sinne päin.
Joka tapauksessa se edelleen minun elämääni vaikuttava joulunjälkeinen ilta alkoi samalla tavalla, kuin kaikki muutkin talviset illat siellä meidän huushollissamme.
Iltasen jälkeen isäukko istahti Karjalainen kädessään siihen kiiltäväksi kuluneeseen nojatuoliinsa, siihen siellä meidän olohuoneen nurkassa töröttävän ihanaa lämpöhän hohkaavan pönttöuunin vierelle. Siinä se istui silloin ja siinä uunin ja radion vieressä se istui yleensäkkin kaikki ne työnjälkeiset ar-ki-iltansa.
PilliKlubi paloi ja tasatunnein ukko avasi radion ja kuun-teli uutiset ja sään, ja pisti mölytoosan taas kiinni ja avasi sen taas, kun seuraava tunti tuli täyteen. Ei ukko todellakaan mikään maailmanrakastaja ollut. Ja kuului ikäänkuin asiaan, että siinä uunin vieressä istuessaan ukko kärkevästi kommentoi kaikkea mitä radiosta kuuli tai lehdestä sattui lukemaan.
Enhän minä silloin kuusivuotias niistä radion sen iltaisista uutista ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta se ilta poikkesi jotenkin niistä kaikista tavallisita talvi-illoista, koska isäukon äänensävy oli jotenkin erinlainen.
Siinä uunin edessä lattialla Aku Ankkoja selaillessani kuuntelin ukkoa ja vaistosin lapsen lailla, että ukko. uunin-vierikommentaattori oli jostain todella huolissaan. Muistan, että ukko kirosi välillä jonkun Hrutsevin toilauksia. Ja hetken päästä jo jonkun tosi omituiselta kuulostaneen Kennetyn tekosia ja heti perään ukko antoi oman osuutensa myös jollekkin risuparta Kastrolle.
Ketä hyö lineevätkään olleet, mutta jos ymmärsin ukkoa ja radiota oikiein, niin juuri noitten herrojen toimien seurauksena oli jossain Kuupassa riisipula. Ja sen riisipulan seurauksena oli taas maailmanpalo aivan siinä meidän ulko-oven takana. En ymmärtänyt sitä, että miten maailma voi syttyä talvella palamaan, kun meidän ulko-oven takana oli kova pakkanen ja luntakin oli minun nenänkorkeudelleni asti. Millä ihmeen konstilla ne sen tulipalon sytyttävät? Ja, jos saavatkin palaaan, niin miksi koko maailma poltetaan pelkän riisin takia.
Muistan selvästi, että ehdotukseni sen maailmanpolton estämiseksi olisi ollut se, että ne riisistä ritelevät herrat olisivat tulleet meille ja äitimuori olisi keittänyt sille risuparralle ja niille muille riiteleville herroille riisipuuroa ja velliä joka päivä koko lopputalven. Ja lääkärin määräyksest, vaikka kolme kertaa päivässä.
Ajatukseni Kuupan riisiriisin hoitamisesta keskeytyi siihen, kun radio pääsi loppuun senkertaiset uutisensa. Ukko rapsautti radion kiinni ja ymmärsin, että uuninvierikommen-taattori esitti jyrkän vastalauseensa maailmanpoltoajatusta vastaan. Sitten ukko kirosi varmuuden vuoksi vielä kertaalleen kaikki edellämainitut riisiriisin aiheuttaneet herrat ja samalla kaikki muut poliitiikanjauhajat, paitsi Kekkosen. Se oli hyvä, koska silloisen näkemykseni mukaan Kekkonen oli Kekkonen ja resitentti eikä mikään poliitikko.