Jaloilleen noussut isäukko jatkoi varmaankin lähinnä sitä itselleen tarkoitettua marmattamistaan maailman hulluudesta ja tempaisi sitten pönttöuunin luukun auki ja heitti hiillokselle vasta puoliksi poltetun PilliKlubin. Löi sitten sen avaamansa luukun kiinni, niin että ikkunat helähtivät ja sanoi siinä uunin edessä Aku Ankan ja itsensä kohellusta seuraavalle tulevaisuudentoivolleen, että lähetäänpä poika tuonne peräkammariin.
En osannut arvata, että mitä siellä kammarissa tapahtuu, mutta sinne ukon perässä marssiessani arvelin, että siellä jossain Kuupassa pitää olla vakava riisiriisi, kun meidän pihiksi tiedetty ukko raskii sytkätä uuniin semmosen vasta puoliksi poltetun tupakkansa.
Eikä me sinne peräkammariin menty mitään Kuupan rii-siriisiä hoitamaan. Vaan se sen illan jatko oli minulle todellinen yllätys. Koska juuri sinä iltana, tuo melkein viisikymmentä vuotta minua vanhempi varsin omalaatuinen isäukkoni jaksoi uskoa vielä niin paljon tämän maailmapolosen tulevaisuuteen, että juuri sinä iltana päätti ruveta lievin pakkokeinoin sivistämään kuusivuotiasta tulevaisuudentoivoaan. Ja siellä kammarissa ukko heittytyi selälleen siihen natisevalle hetekalleen ja komensi minut viereensä. Siihen sen pahkasta tehdyn himmeää valoaan tuikkivan jalkalampun alle ja otti käteensä sen yöpöydälle varaamansa paksun kirjan.
Ukko näytti minulle kädessään olleen kirjan selkämystä ja sanoi, että tänä iltana, tässä ja nyt hän alkaa lukemaan minulle tätä kirjaa. Että tämän kirjan nimi on Kalevala.
Haistelin ukon aluspaidan kainaloon pinttynyttä hien, tehtaan ja tupakan hajua ja pyörittelin mielessäni nopeasti kaikki ne Topeliuksen sadut, joita äiti oli minulle lukenut.
Turunlinnan Tonttu-ukon ja Koivun ja Tähden muistin heti ja olin varma, että tuommoista Kalevala nimisestä hepusta tai kylästä en ole aiemmin kuullut. Vaan enpä ehtinyt sanoa mistään tonttu-ukoista ukolle sen enempää, ennen kuin tämä kiristyneestä riisiriisitä huolimatta aloitti minun oppimatkani korkeakulttuurin ja kalevalais-suomalaisen runouden pariin. Ja opatus tälle matkalle alkoi siitä, että ukko sanoi minulle, että tämä hänen kädessään oleva kirja, siis tämä Kalevala, on meille suomalaisille se kaikkein tärkein kirja.
Pienen miettimisen jälkeen oppimestarini jatkoi, että se toiseksi tärkein kirja on sitten Aapinen. Siis se kirja, jonka tulen samaan käteeni heti seuraavana syksynä. Katselin ääneti kirjaaja sen selkämykseeen oletettavasti kullalla präntättyä tekstiä. Uskoin, että siinä lukee se Kalevala, kun kerran ukko niin sanoi. Sitten lukija avasi kirjan juhlallisesti ja aloitti jotakuinkin näin: Mieleni minun tekevi ja aivoni ajattelevi. Lähteä laulamahan, tai vaihtoehtosesti nostelemahan.
Joittenkin kirjan lukeneitten tai minua parempimuistis-ten mielestä ne sen kirjan ensimmäiset sanat voivat olla jotain aivan muuta. En ala melkein kuusikymmentä vuotta sitten kuulemistani sanoista kenenkään kanssa väittelemään. Myönnän, että saatan muistan ne ensimmäiset sanat väärin.
Mutta olivat ne sitten mitkä tahansa, niin silloin ensimmäisenä iltana, en muistaakseni ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä ukko minulle siitä arvokkaan näköisestä kirjastaan luki. Se kalevalainen runomitta ja ehkä monille aikui-sillekkin vaikeat tarinat olivat liian kovaa kamaa puolipakolla kuuntelemaan pistetylle kuusivuotiaalle. Mutta niissä kammmarin lukusessioissa ei armoa annettu eikä sitä pyydetty.
Lukuillat jatkuivat ja jatkuivat. Ehkä ne jatkuivat ukon juopottelukausista riippuen epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta jatkuivat kuitenkin, aina siihen saakka kunnes osasin riittävän hyvin itse lukea. Ja kun muuallekaan ei päässyt, niin ajanmyötä myös vilkas kuusivuotias miehenalkukin tottuu näköjään melkein mihin vain.
Elikkä kai minä vähitellen sopeuduin makaamaan ilta illan perään siinä ukon kainalossa, sen äijän itsensä Rukajärven korvessa veistämän pahkalampun alla. Sen hieman kömpelön näköisen lampun, joka jaksoi työntää pimeyttä syrjään juuri sen verran, että minä, tervesilmäinen pikkupoika pystyin juuri ja juuri erottamaan yksittäisiä kirjaimia sen jykevän kirjan sivuilta. Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, miten melkein kuusikymppinen isäukko näki ja jaksoi lukea tuntikausia siinä valossa.
Mutta siellä kammarissa me oltiin Kuupan riisiriisistä sen enempää välittämättä ja ukon aluspaidan hajuun tottumisen ohella totuin kai siis myös siihen kuuntelemiseen.
Vaan siitä sen tärkeimmän kirjan ensimmäiseltä sivulta se isäukko aloitti ja jatkoi sitä unettavaa lukemistaan ainakin seuraavat pari tuntia. Tai enhän minä niistä tunneista silloin sen enempää tiennyt että kauanko ne lukemi-set itseasiassa aina kestivät, koska kellon opiskelu sattui olemaan vielä hieman kesken, mutta se on varmaa, että se ensimäinen, se Kuupan riisiriisin aikainen lukuilta tuntui loputtoman pitkältä.
Mutta ukko vaan jatkoi ja jatkoi sillä yksinuotisella elämän karhentamalla äänellään niitten kirjaan kirjoitettujen kummalliselta kuulostavien loitsujen lukemista. Ne oudot jorinat menivät aluksi pahasti yli mäntysuovan hilseyttämän päänuppini. Mutta turha luulla, että isäukko olisi antanut periksi. Ei todellakaan antanut, vaan ukko jaksoi paapattaa sitkeästi runomittaa illasta toiseen. Ja pikkuhiljaa ne kirjan säkeisiin piiloitetetut taikavoimat alkoivat pala palalta murentaa kuusivuotiaan vastahankaisuuden muuria.
Aloin jollain selittämättömällä tavalla päästä jyvälle siitä, mitä kuulin. Aloin ymmrtää sen tosiasian, että liitto, kaiken sen kummallisen jorinan joukkoon oli piiloitettu ihan jännältä kuulostavia tarinoita. Mielenkiintoni heräsi. Unohdin Aku Ankan ja Pecos Billin ja aloin kuunnella ukkoa yhä tarkemmalla korvalla. Hurjat mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä kuuntelijan pääkopassa. Muistan miten aloin nähdä yhä selvempää kuvaa itselleen keihäitä ja miekkoja takovista pitkäpartaisista sotaurhoista.
Ja siinä vaiheessa mielikuvitus lähti jo laukalle, kun ne karskit karjut saivat aseensa valmiiksi ja nousivat hevostensa selkiin. Tai kömpivät niihin pitkiin veneisiinsä ja lähtivät uraata huudellen soutelemaan kohti Pohjolan perukoita.
Ja, kun partasuut pääsivät perille, niin tappelut aloitettiin sen enempää kyselemättä. Välillä kirjassa kirjassa tunnuttiin tappelevan ihan jostain ymmärrettävästä syystä ja välillä taas vaikutti siltä, että tappelut aloitettiin ihan vain huvin vuoksi. Meno ja meininki kiihtyi kirjassa sellaiseksi, että vaikutti siltä, kuin se yöpöydällä töröttävä ukon tekemä pahkalamppu-kin olisi alkanut palaa hieman kirkkaammin. Ilta illan jälkeen ukon lukeman kirjan tarinat tuntuivat vain paranevan.
Vaan sitten sille sotimiselle tuli stoppi. Kalevalan jätkiin iski yllättäen sotaväsymys, niinkuin sotahommissa tahtoo ennenpitkää kaikille käydä.
Uroitten miekat alkoivat tuntumaan tylisltä ja painavilta. Alkoi tehdä mieli kotiin eukon viereen. Eikä paskanenen ja hikinen sotahomma huvittanut enää muutenkaan. Äijät sanoivat niille pohjalaisille tappelukavereilleen, että eiköhän lopeteta tämä täm-mönen jonninjoutava homma. Että suoraan kysymykseen, suora vastaus, pannaanko jätkät pillit pussiin tältä kerralta.
No, hieman yllättäen se tuntui niistä pohjalaisista tappelukavereistakin ihan hyvältä idelta.
Joten, kun ei sitten tällä kertaa muuta, niin päätettiin tehdä rauha.
Ja, kun kerran Pohjolan perukoilla oli nyt rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin Kalevalan karjut nousivat taakaisin veneisiinsä ja lähtivät soutelemaan kohti kotikyliä. Vaan pitkä oli matka ja vetinen tie, eikä äijät enää kotirannassa muistaneet, mitä olivat lappilaisille lähtiessään luvanneet.
Eivät muistaneet, koska alkoivat heti perille päästyään suunnitella taas uusia Pohjolaan kohdisettavia sotatoimia ja muita saalista tuottavia seikkailuja.
Mutta, juuri nyt, Pohjolassa piipahtaneet kalevalan sankar-poijat olivat kotona, elikkä hyö olivat palanneet kottiin sieltä ens-mäisestä Lhapinsodasta. Ja reissussa rähjääntyy olipa kalevanmie-het pohjimmiltaan minkälaisia äijiä tahansa. Pohjolan raukoille rajoille tehdyt pitkänpuoleiset sotatoimet koettelivat, niin miehistöä kuin kalustoakin. Ja olisi ollut todellakin oikeus ja kohtuus, jos sankarimme olisivat saaneet edes muu-taman päivän huokaista.
Vaan saivatko? Mitä vielä.
Kotiin palannut urho ei ehtinyt kunnolla edes reppua nurkkaan heittää. Tai riisua edes rauhassa päähänsä sitä veren ja hien tahraamaa pellavapaitaansa, kun emäntä alkoi jo uunin kupeelta motkottamaan, että se liiterin pärekatto vuotaa vieläkin ihan niinkuin lähtiessäsi ja kyntämättä on vieläkin ne käärmeitä kuhisevat kiviset kaskipeltosi. Että sotahommissa miesväki nykyään vaan huvittellee, kun taas naiset saavat kynnet verillä kotitöissä raataa, ja niin edelleen. Kirja ei sitä kerto-
nut, mutta rivien välistä oli arvattavissa, että tuossa vaiheessa sankari oli jo tunkenut jalkarätit korviinsa ja suunnitteli mielessään saunan lämmittämistä, kun ne käärmeiset pellotkin ovat enimmäkseen vain Ilmarisen henkilökohtainen ongelma. Vaikka olihan sitä jokunen käärme niillä omillakin pelloilla, mutta niitä oli silleen ihan vain näön vuoksi.
Muuta se emännän riehumien meni sellaiselle asteell, että sankarpojan oli tuvasta lähdettävä. Lähdettävä oli vaikka oli pohjimmiltaan miten peloton sotaurho tahansa.
Kipakoita siis tuntuivat olevan Kalevalan naiset. Jotkut suorastaan niinsanottuja pirttihirmuja. Vaan oli niitä vahva-tahtoisia naisia muuallakin. Tästä yleismaailmallisesta prob-le-mista saivat osansa myös esimerkiksi reimat Pohjolan miehet. Ja juuri näistä edellämainituista palautuu ensimmäisenä mieleeni kirjassa monessa kohtaa esillä oleva Pohjan Akka, jota myös Harvahampaaksi nimiteltiin.
Mutta huomautan teille arvoisat lukijani, että kenelläkään ei ollut kuuna kullan valkeana kanttia kutsua rouvaa tuolla Harvahammas-nimellä.
Niin rohkeaa miestä ei Taivaanpylvään alta löytynytkään. Ja hämmästyttävin kirjasta mieleeni palautuva tieto olikin se, että tuolla harvahampaisella kuvatuksella oli kuneudestaan kuuluisa tytär. Mutta tässä vaiheessa emme vielä käsittele sen enempää naisväkeä, elikkä noita Kalevalan ja Pohjolan todellisia hallitsijoita, vaan palaamme takaisin siihen tosiasiaan, että kotiinpalanneitten sotureiden kalusto oli ollut sotareissun aikana kovilla ja ne piti huoltaa ja kunnostaa.