Elikkä yleisesti ottaen talvireissujen jälkeen kunnostettiin ja tervattiin, lylyt, kalhut ja reet ja rasvattiin valjaat, sikäli mikäli matkaa oltiin tehty hevospelillä. Ja kesäreissujen jälkeen piti tietenkin huoltaa purjeet, airot ja tietysti tervata ja huoltaa
itse veneet. Ja, sitten kun kuljetuskalusto oli kunnossa, niin sen jälkeen korjattiin ja teroitettiin käyttökelpoiset vanhat aseet ja tietysti taottiin varastoon uusia miekkoja keihätä ja nuolenkärkiä.
Eikä niissä hommissa osaavilta miehiltä tietenkään kauan mennyt.
Ja kun hikinen ja väsynyt mies palasi pajasta pirttiin ja erehtyi istahtamaan oluttuoppi kourassaan pöydän ääreen, niin emäntä jatkoi heti uudelleen räksyttämistään siitä liiteristä ja niistä järventakana olevista kyntämättömistä kaskipelloista. Ja jos isäntä jatkoi istumistaan niin emäntä alkoi tentata, että mitäs siellä Pohjolan reissulla tuli oikein tehtyä, kun miestä tuommoiset vähäset pajahommat noin puhalluttaa. Useimmiten sankari yritteli selittää sanomalla, että eipä nyt mitään sen kummempia, kun mitä nyt vähän pohjanpoiken kanssa tapella nuhjattiin ja sitten saunottiin lopuksi.
Tuolla selityksellä saattoi hyvällä onnella päästä pälkähästä, mutta jos sankarilta lipsahti, että en muista ketä kaikkia oli siellä saunaillassa, niin siitähän se vasta rähäkkä alkoi. Ja on aivan luonnollista, että sitä sätkäkystä kuunnellessa puhdasmielisim-mänkin sankarin mieli musteni ja kaipaus jonnekkin muualle kävi kertakaikkisen ylivoimaiseksi. Eikä siinä yleensä kauan mennytkään kun sankarpojat alkoivat kokoontua sahtitynny-reineen ja kera pikkusuolaisineen johonkin sopivaan niemennokkaan.
Pantiin tulet palamaan, lyötiin tynnyrit auki ja alettiin porukalla ottamaan.
Ja eipä aikaakaan, kun iloinen laulu ja remakka kaikui jo kauas tyynelle järvelle. Kehutiin kilpaa omia sankartekoja ja vähäteltiin kaverin miekkailutaitoja.
Alettiin väitellä siitä kenellä sattuu olemaan paras hevonen, tai helpposoutuisin vene. Ja sitten jatkettiin arvuuttelua siitä, että kuka on isännältä salaa piipahtanut yökylässä kenenkin emännän luona.
Tilanne kirisyi äärimmilleen ja eniten juovuksissa olevat alkoivat laulaa toisiaan suohon.
Kovaa oli meno ja useimpien reissujen jälkeen jäivät katot korjaamatta ja pellot kyntämättä. Ja jos kotonaolo venähti talveen saakka, niin paksuun kirjaan kirjattujen todistusaineistojen mukaan kylällä alkoi esiintyä myös aisajuoppoutta. Muistamani mukaan kirjasta löytyi myös tapaus, jossa eräät tunnetut kalevalaiset ajoivat hilpeässä humalassa reellä päin toisiaan.
Elikkä noin yleisesti ottaen, ja jos muistan kuulemani oikein, niin elämänmeno Kalevalassa oli hyvin samanlaista, kuin se on tänäpäivänä täällä nyky Suomessa. Siis ei mitään uutta Auringon alla, koska Kalevalan emäntäväki kadehti kaikkea sitä, mitä napurilla sattui olemaan ja murehti sitä, mitä itsellä ei vielä ole.
Ja miehet kadehtivat naapurilta sen hyvää hevosta, pitkää Ilmarinen – merkkistä miekkaa ja haaveilivat kellistävänsä jonakin päivänä sen naapurin uhkean emännän. Eikä se pelkkä haaveilu suinkaan kaikille riittänyt, vaan jotkut huimimmat yrittivät ihan tosissaan juonitella naapurin emännän lisäksi myös sitä kaunista tytärtäkin itselleen. Mutta sellainen vokot-telu ei ollut helppoa, koska emännistään, tyttäristään ja sis-kois-taankin kitsaita eläjiä riitti melkein jokaikiseen Kalevalan kankaille pykättyyn mökkiin.
Ja jos muistan oikein, niin erityisen mustasukkainen siskonsa päältä oli Joukahaiseksi nimetty laiha poika lappalainen. Siis, se samainen mies, joka oli mukana jo edellämainitussa rekikolarissa. Vaan, sitä minä en ymmärtänyt, että mitä se lappalainen siellä Kalevalassa teki. Koska Kalevala oli silloisen käsitykseni mukaan ihan jossain muualla, kuin Lhapissa, elikkä pohjoisessa.
Näin olen, oliko Joukahainen oman aikakautensa mamu, vai mikä hän oli miehiään? Toinen arvoitus, joka liittyi samaan mieheen oli se, että miten laiha mies hän loppujen lopuksi oli. Nimestä päätellen hyvinkin hoikka.
Varmaa tietoa on kuitenkin se, että Joukahainen oli poikkeuksellisen kateellinen mies. Erityisen kateellinen hän oli itseään huomattavasti kuuluisammalle laulu ja soitintaiteilija W Väinämöiselle.
Monien kirjanoppineitten mielestä, juuri Väinämöinen on Kalevala kirjan tärkein henkilö. Voi olla. Mutta tuohon kysymykseen minä en uskalla kirjoittajana ottaa kantaa sen kohta kuusikymmentä vuotta sitten tapahtuneen kertakuuntelun pohjalta. Varmaa on kuitenkin se, että varsin korkeasta iästään huolimatta W Väinämöinen oli kovasti nuorten naisten perään. Ja aivan kuin sattumalta, hän kävi erityisen kuumana juuri tuon suurimman kadehtijansa elikkä Joukahaisen pikkusiskoon Ainoon.
Siis kävi siihen saakka, kunnes tämä tyttörukka menehtyi jossain traakisessa veneonnettomuudessa.
Ja heti sen onnettomuuden jälkeen Kalevalan kaikkietie-tävät ämmät alkoivat puhua, että Väinämöinen muka, olisi ollut jotenkin mukana siinä onnettomuudessa. Sitä juorua minä en todellakaan usko, mutta kukapa sen loppujen lopuksi varmasti tietää. Saatanhan minäkin kaikkien näiden vuosien muistaa jotkin tapahtumat väärin. Mutta silti jokatapauksessa oli sääli, että Aino tyttönen meni hukkumaan niin tavattoman nuorena.
Jokatapauksessa kaikenlaista tapahtui ja naapurisopu oli jatkuvasti kovalla koetuksella. Näinollen kättäpitempää tarvittiin ja sitä myös käytettiin uutterasti. Joten Kalevalan kylillä oli jatkuvaa kysyntää uusille ja aina vain paremmille miekoille, kirveille ja muille tappovälineille. Tuosta lähes jatkuvasta kilpavarustelusta jotkut kalevalaiset haistoivat suoranaisen bisneksen teko mahdollisuuden. Erityisen osaava mies alalla oli seppä ja asesuunnitteija S Ilmarinen. Joka takoi takomasta päästyäänkin eikä usein tahtonut saada näiden takomisrän-nien aikana paukutteluaan millään poikki.
Jatkuvan pajassa melskaamisen vuoksi Ilmarista alettiinkin kutsua myös nimellä, Takoja Iänikuinen.
Asiasta kysyttäessä Ilmarinen selitteli näitä takomis-putkiaan sillä, että silloin on taottava, kun rauta on kuumaa. Elikkä hänen, siis tuon Takojan Iänikuisen, väitetäänkin juuri keksineenkin tuon myöhemmin paljon käytetyn sloganin. Muistini mukaan kirjassa ei ollut mitään mainintaa siitä, että pitikö Ilmarinen tuosta edellä mainitusta lii-kanimestään.
Piti tai ei, mutta jokatapauksessa hänen pajaltaan lähti kulutukseen erinomaisia tuotteita. Kuten esimerkiksi laadu-kaat miekat ja kestävimmät kirveenterät. Lisäksi Ilmarisen pajan laajaan tuotevalikoimaan kuuluivat myös keihäänkärjet, ja vaikka se nykyaikana vähän oudolta kuulluostaakin, niin seppämestari takoi myös kaikki näkyvillä olevat taivaankappaleet.
Miksi ja kenen tilauksesta hän ne teki, niin siihen muistini ei riitä. Ehkä hän teki ne myyninedistämistarkoituksessa, tai sitten vain pelkästään huvin vuoksi. Ja vastasiko kirja tuohon kysymykseen, sitä en muista.
Joka tapauksessa, kaikien muiden töidensä ohella kuun ja tähdet takonut herra Ilmarinen oli sen tason seppä ja liikemies, että oksat pois.
Kalevalaan kirjatun todistusaineiston pohjalta tiedetään, että heti, kun vain tavaran laadusta, aikatauluista ja hinnasta oltiin päästy sopimukseen, niin Ilmarisen pajan ahjo lähti kuumenemaan. Eikä korkealuokkaisia tuotteita valmistaneen Ilmarinen taidot rajoittuneet pelkästään aseisiin ja tarvekalui-hin, vaan häneltä haluttiin myös teknisesti vaativia koneita, joista parhaana esimerkinä haluan mainita Sammon, jonka tämä aikansa paras suun-nitteluinsinööri ja mekanikko rakensi tilaustyönä rouva Louhelle.
Siis samalle jo aiemmin mainitulle kipakalle emännälle, jota myös Pohjan Akaksi kutsuttiin.
Asian teki ja tekee mielenkiitoiseksi se, että S Ilmarinen oli mennyt rakastumaan jo aiemmin mainittuun tilaajan kauneudestaan kuuluisaan tyttäreen. Ja se rakastuminen tapahtui heti ensisilmäyksellä.
Hyvillä liikemiesvaistoillaan Pohjan Akka päätti ottaa kaiken hyödyn irti Ilmarisen höynähtämisestä. Rouva nimittäin teki selväksi, että vähääkään lähempään suhteeseen pääsemisen edellytys on se, että S Ilmarinen suunnittelee ja rakentaa sellaisen koneen, joka kykenee päivät pitkät suoltaman sisuksistaan suolaa, viljaa ja pätäkkää.
Akka antoi Ilmarisen ymmärtää, että hän harkitsee tyttä-rensä vaihtamista päittäin joskus valmistuvaan koneeseen, jos masiina osoittautuisi koeajoissa toimivaksi.
Kiinnostaako teitä kuulla, että miten siinä sitten kävi?
No, kaikista näistä työhön asetetuista mahdottoalta koostaneista ennakkoehdoista huolimatta umpirakastunut Imari-nen onnistui työssään. Sammoksi etukäteen nimetystä ihme-tulostimesta tuli ennakoituakin parempi. Kaevalaan kirjattujen tietojen mukaan kone yllätti tuotannon laadulla ja runsaudella kaikki siiehen laitetut ennakko-odotukset.
Siis, myös itsensä ahneen ja kärttyisän Pohjan Akan odotukset.
Mutta, riittikö tämä?
Ei riittänyt. Ei todellakaan riittänyt, niinkuin S Ilmarinen sai koneen valmistuttua katkerasti todeta. Akan ja Ilmarisen välinen suullinen kättäpäällesopimus ei näet pitänyt. Ilmarinen ei siis saanut sitä, mikä hänelle olisi kaikella kohtuudella kuulunut. Akan puolelta törkeää epärehelliyyttä kuvastaa juuri ne seikat, että hän kyllä piti koneen ja ilmaisi olevansa siihen tyytyväinen, mutta ei silti antanut tytärtään.
Ja kun Ilmarinen meni ja peräsi saataviaan, niin Akka vain hymyili niillä harvoilla hampaillaan ja sanoi, että tyttö ei jouda naitavaksi, koska syyskesällä Pohjolassa on monenlaisia kiireitä. Ilmarisen kysyessä, että niinkuin esimerkiksi mitä, niin Akka vastasi, että miehelään ei joudeta, kun marjatkin on vielä poimimatta.
Siihen Ilmarinen vastasi, että paskan marjat. Tekosyy, mikä tekosyy. Että tuo on tyypillinen akkojen keksimä tekosyy. Että on noita kuultu ennenkin, mutta ei ihan tämmöstä sentään. Ja nyt, kun tuon tarinankohdan kuulmemisestani on mennyt jo muutama vuosikymmen niin olen tajunnut, että Akka lähti tekemään niinsanottua jälkihinnoittelua. Elikkä, koneen jo valmistuttua, hän yritti vielä hilata tyttärensä hintaa ylemmäs.