Kansanmusiikkitoiminnan tavoitteet Venäjällä poikkeavat selvästi esimerkiksi Pohjoismaiden etnisen musiikin kentästä. Meillä vähemmistöjen omaa luovuutta arvostetaan ja sen myötä ensisijaisesti pyritään nostamaan vähemmistöjen tietoisuutta oman kulttuurin arvosta ja erottuvuudesta. Iden-titeettipolitiikalla on julkisuuden tuki ja valtiolliset instituutiot lähinnä mahdollistavat ja tietyissä tapauksissa rahoittavat kansallisten vähemmistöj en musiikkitoimintaa. Esimerkiksi Euroopan Unionin vähemmistökielilautakunta kustantaa Liet Lavlut – festivaalia, joka etsii vähemmistökielillä kirjoittavia lauluntekijöitä ja palkitsee parhaita artisteja eri maista – myös Venäjältä. Vastaavasti muun muassa Tornionlaakson meänkie-lisiä nuoria kannustetaan musiikin tekemiseen omalla kielellä, vaikka kieltä ei käytännössä osattaisikaan puhua. Musiikin myötä kiinnostus j a arvostus omaa kieltä j a kulttuuria kohtaan on kuitenkin noussut. Kyse on enemmän identiteetin tukemisesta kuin suoranaisesti kielen oppimisen korostamisesta. Huonollakin kielitaidolla voi olla merkitystä, kun tarve kielen osaamiselle on olemassa ja sille on arvostusta.
Karjalan tasavallassa tilanne on toinen. Edellisen kulttuuriministerin Elena Bogdanovan mukaan karjalainen kulttuuri ei voi säilyä ilman kieltä. Mutta kielen oppimisen tiellä on enemmän asenteellisia ongelmia kuin rakenteellisia kysymyksiä. Karjalan kielen opetus kouluissa on vähentynyt voimakkaasti 1990-luvun lopun huippulukemista muun muassa siitä syystä että ikäluokat ovat pienentyneet. Perinteisesti karjalan-kielisissä kylissä näköalat karjalan kielen elvyttämiselle ovat heikot: mihin me tarvitsemme kieltä, lapset ja nuoret kysyvät. Esimerkkejä kielen tarpeesta on kuitenkin olemassa: Nuori Karjala – järjestö on järjestänyt itämerensuomalaisille nuorille omia etnoillatsujaan vuodesta 2007 alkaen ja niissä muun muassa kansallisessa teatterissa näyttelevä Ontrei on räpännyt karjalaksi.
Karjalan kieli on ollut alaspainettuna Neuvostoliiton ajoista lähtien, ehkä pitempäänkin. Arkikäytössä kielellä ei ole enää merkitystä ja on harvoja työpaikkoja, joissa karjalan kielestä on etua. Tämä on pääargumentti julkisessa keskustelussa, kun nuoret toteavat että karjalan kielen opiskelu ei kannata koulussa eikä varsinkaan yliopistossa. Käytännön toimet kar-jalankielisen yhteiskunnan luomiseksi eivät saa kannatusta. Esimerkiksi merkittäväksi koettu Uhtuan kielipesä ei toimi alkuperäisen ideansa mukaisesti yksikielisyyteen kasvattavana päiväkotina, sillä kielipesien toiminta on ristiriidassa venäjän – kielisyyden ensisijaisuusperiaatteen kanssa Venäjällä.
Kansallisen kielen ja samalla musiikin symboliarvosta ja merkityksestä kansalliselle identiteetille on kuitenkin vähemmän keskustelua. Selvää on että musiikkitoiminta varsinkin pääkaupungissa Petroskoissa on yksi tärkeimpiä keinoja ylläpitää karjalan kieltä ja ylipäätään tehdä karjalankielisen kulttuurin olemassaoloa näkyväksi. Ongelmana kulttuuripolitiikan ohjailun kannalta on se, että nykytilanteessa karjalan kielen käyttö musiikissa ohjautuu melko kapealle ja konservatiiviselle toimintasektorille, mikä ei ole omiaan laajentamaan karjalankielistä yleisöpohjaa – varsinkaan nuorten aikuisten keskuudessa. On vain vähän toiveita siitä, että uudet sukupolvet laajassa mielessä alkaisivat tiedostaa ja käyttää karjalan kieltä edes joissakin asioissa arjessa. Tälle ei ole nähtävissä motivaatiota, sillä karjalan kielen urbaaneja, nykyelämää koskettavia käyttöyhteyksiä on vähän. Miten liittää esi-isien arvokas kielipääoma omaan identiteettiin ja kokemukseen omasta karjalaisuudesta, jos karjalaisuudesta ja kielen merkityksestä ei käydä keskusteluja yhteisöllisesti?
Tarvitaan tieteellistä keskustelua siitä, miten monietnises-sä tilanteessa karjalaiset ja karjalan kieli elävät tänä päivänä. Vain noin 50–60 vuotta sitten kylissä vallinneeseen yksikieliseen yhteisöllisyyteen ei ole paluuta, mutta karjalan kieli on osa Karjalan tasavallan mosaiikkimaista monikulttuurisuutta. Ne muusikot, jotka toimivat karjalankielisen musiikin parissa ovat taustaltaan hyvin monilukuinen ja monenlainen joukко usein koulutettuja ja omalla alallaan ammattimaistaneita toimijoita. Heidän avullaan karjalankielisestä musiikista on tullut kansainvälisesti arvostettua. Tarve tuoda tämä arvostus karjalankielisten nuorten omaan arkeen ja lähiympäristöön on suuri. Tarvitaan identiteettipohdiskelua ja uutta näkökulmaa kielen säilyttämiseen osana muita kieliä ja etnisyyskeskustelu-ja Karjalassa, erityisesti Petroskoissa.
Hyvä esimerkki kansanmusiikin toimivuudesta on vuonna 1982 perustettu Petroskoin valtionyliopiston kansanmusiikkiyhtye Toive. Se perustettiin kansallisen älymystön, muun muassa Jaakko Rugojevin, Ortjo Stepanovin ja Maria Mullosen aloitteesta, jotta tasavallan nuoriso voisi esittäytyä maailmalle lähestyvänä Kalevalan juhlavuonna. Tuohon mennessä Genrih Turovskin kokoama yhtye olikin noussut merkittäväksi tekijäksi tasavallan musiikkikentällä ja sen nuorten edustajaksi monilla kansainvälisillä areenoilla, ei vähiten maailman nuorten festivaalilla Moskovassa 1985. Yhtyeen yhteisöllinen merkitys paikallisesti oli sitäkin kauaskantoisempi, sillä sen piirissä kasvoi kokonainen sukupolvi muuttuvissa olosuhteissa mahdollistuneen kansallisuusajattelun toteuttajia 1980— ja 90-lukujen vaihteessa. Samalla sen (lähi)piirissä toimivat jo miltei kaikki 1990-luvun nousevan kansallisen folkrockin keskeiset muusikot Santtu Karhusta ja Aleksandr Bykadoro-vista Arto Rinteeseen. Bykadorov johti vuodesta 1992 lähtien petroskoilaisen folkrockin tunnetuinta lippulaivaa Mylläreitä aina kuolemaansa saakka vuoteen 2010. Arto Rinne on puolestaan vaikuttanut useissa yhtyeissä, kuten Talvisovissa ja Mylläreissä ja johtaa nykyään Sattuma-yhtyettä.
Valtionyliopiston Toive-yhtye nojaa folklore-esityksiin. Nuorten omaa ilmaisua on taas hakenut Santtu Karhun jo vuodesta 1989 johtama Talvisovat olemalla merkittävä esimerkki kansallisella vähemmistökielellä musisoivasta rockyhtyeestä. Ryhmän kokoonpano, musiikillinen linja ja toimintaympäristö ovat vaihtuneet useaan kertaan, mutta perusidea, tehdä rockmusiikkia karjalan kielellä, on säilynyt. Yhtye on tullut tunnetuksi ennen muuta Suomessa, mutta on myös ollut eräs vaikuttava osatekijä kaijalankielisen identiteetin ylläpitämisessä ja nousussa Karjalan tasavalassa 1990-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneen sukupolven parissa. Tässä artikkelissa tarkastelemme Santtu Karhun tuotantoa karjalankielisen musiikkiperinteen kontekstissa, ja kysymme pitäisikö paikallistason etniseen identiteettiin ja kulttuuritoimintaan, erityisesti musiikkiin, kiinnittää enemmän huomiota, kun puhutaan pienten kielten tulevaisuudesta ja vähemmistökielten käyttöalan kysymyksistä. Miten tarkastella yksilön musiikkitoimintaa oman kulttuuriperintönsä kontekstissa?
Tätä artikkelia varten olemme kuunnelleet Santtu Karhun tuotannon läpi, kirjoittaneet auki karjalankieliset tekstit ja tehneet niistä analyysikäyttöön soveltuvat suomennokset. Etnomusikologian tutkimusperinteen mukaisesti analysoimme kappaleet omaa subjektiivista kuuntelukokemustamme unohtamatta. Tärkeää mielestämme on tuoda esiin se, mikä tekee Karhun musiikista erityisen etenkin häntä ympäröivän kulttuurisen kontekstin ja murroksen valossa. Tätä varten olemme haastatelleet häntä ja muita muusikoita ja kulttuurivaikuttajia Petroskoissa osana etnografista tiedonhankintaa.
Santtu Karhu syntyi ja varttui Belomorskissa ja hän muutti opiskelujen vuoksi vuonna 1984 Petroskoihin, jossa hän asuu edelleen. Äitinsä puolelta hän on karjalainen ja karjalan kielen hän on oppinut Jyrkilän mummoltaan sekä tämän veljeltä. Karhun kertoman mukaan hän itse on kulakkien jälkeläinen: suku on karkoitettu vuonna 1937 Mellican kylästä kulakkeina: ketään ei surmattu, mutta yhdeksän lehmää kotitalossa oli liikaa.
Minä tahdon hyvittää, kostaa, ihan sillä tavalla. Minun sukulaiset ovat kuolleet, viety. Minä tahtoisin omilla sanoilla hyvittää koko tämän tilanteen. Kuinka minä voisin? Enhän minä lähde miliisiksi. Kuinka minä voisin? Lauluilla. Millä muulla? Mitä minä osaan? Enhän minä mitään osaa. Lauluilla vain. (Karhu, haastattelu 28. 4. 2012.)
Karhun oma laulutuotanto alkoi armeijapalveluksen jälkeen vuonna 1987, jolloin hän myös kokosi ensimmäisen yhtyeensä, Studion. 1990-luvun vaihteessa häneltä ilmestyi Suomessa kolme singlelevyä. Helsinkiläisen kustantajan, pienle-vy-yhtiö EiNo-Recordsin, kanssa oli tuolloin puhetta myös albumin julkaisemisesta, mutta se jäi valitettavasti rahoituksen puuttuessa toteutumatta. Tämän jälkeen, vuosina 1998–2012 Santtu Karhulta on ilmestynyt Suomessa ja Petroskoissa yhteensä kuusi albumia, joista yksi on livelevy Elos. Varhaistuotantoa on tallella harjoitusäänityksinä ja keikkatallenteina. Niitä on saatavilla muun muassa You Tuben videoina ja yhtyeen kotisivuilla “ääniteharvinaisuuksina” (http://heninen.net/talvisovat). Santtu Karhun osalta tuotteliaimman varhaiskauden kappaleet kannattaakin ottaa huomioon hänen tuotantoaan ja taitelijauraansa tarkasteltaessa.
Me olemme saaneet julkaistujen albumien lisäksi käyttöömme Arto Rinteen hyvin järjestetystä kotiarkistosta Santtu
Karhun ja Talvisopien tekemiä demoääntyksiä vuosilta 1988–1996. Äänitettyjä kappaleita on demoilla yhteensä 61 ja niistä valtaosa on vuosilta 1989–1992. Demoilla kuultavia kappaleita on julkaistu myöhemmin uudelleen albumeilla, useimmiten hyvin erilaisina sovituksina. Näiden demojen ja albumeilla julkaistujen kappaleiden kokonaisuudesta muodostuu artikkelia varten nyt analysoitu aineisto, yhteensä 125 kappaletta. Kun toisinnot lasketaan pois, eri kappaleita tarkastelluilla demoilla ja julkaisuilla on yhteensä 73. Kurret-lastenlevyn tekstit ovat pääosin Zinaida Dubininan käsialaa ja 1980-luvun demoilla on kolme Vladimir Brendojevin runoon tehtyä kappaletta, mutta Aunuksen Anjaa (sanat Tatu Pekkarisen) lukuun ottamatta muut tekstit ovat Santtu Karhun tekemiä ja enimmäkseen hänen koti murteellaan Vieljärven karjalalla (livvikse) kirjoitettuja.